Kuva © Julia-Kardia

Tumma tupee näköpiirissä

”Vähänkö toi on nätti!” Alice ihasteli erään pukuompelijan uunituoretta tuotosta. Leonora harppasi lähemmäksi katsomaan. Alice piteli edessään turkoosia, säärimittaista mekkoa, jonka kangas oli kevyen silkkistä ja sen kaula-aukon ympärille oli kiinnitetty upeasti loistavia korukiviä. ”Se on. Harvoin tällässiin törmää edes täällä”, Leonora sanoi silittäen mekon rintamusta. ”Paljonko?” hän kysyi sitten lähellä seisovalta naiselta. Nainen otti mekon käsiinsä ja punnitsi sitä hetken. ”Sanotaanko 90 kultarahaa. Löytyykö teiltä semmoisia summia?” kauppias kysyi silmäillen ystävysten sotilasvermeitä. ”Ei oikeast..” Alice oli sanomassa, mutta Leonora veti väliin: ”Kyllä löytyy. Pikku hetki.” Tyttö kaivoi hetken pientä reppuaan. ”Siinä. Saisiko sille jonkinlaisen kuljetusjutun?” Leonora sanoi ojentaen rahat naiselle. Kauppias vilkaisi Leonoraa hiukan yllättyneenä, mutta otti rahat vastaan ja asetteli mekon nätisti pahviseen laatikkoon. ”Olkaapa hyvät. Mukavaa päivänjatkoa!” nainen toivotti ojentaessaan laatikon Alicelle. ”Ki-kiitos”, tyttö änkytti ja syöksähti sitten Leonoran perään. ”Mistä hyvästä tämä nyt oli? Missä minä edes käytän sitä?” Alice ihmetteli pyörällä päästään. Leonora nosteli vain olkapäitään. ”Sä halusit sen. Mulla oli varaa. Sulla ei. Mä ostin sen sulle”, hän totesi ja virnisti päälle. Ystävykset kääntyivät joen yli viettävälle sillalle. ”Vai luulikko sää etten mää tarjoo sulle mitään matkamuistoo Wall Sinalta? Vaikka me päästäänkin tänne asuun.”
Alice naurahti ja heilautti hiuksensa taakse. ”Tää on silti ihan liikaa. Kiitos, Leono-” Alicen lause keskeytyi Leonoran peittäessä ystävänsä suun. Alice repäisi Leonoran käden suultaan ja kysyi: ”Hei, mitä tuo nyt..”
”Odota. Kuuletko sinäkin tuon?” Leonora kuiskasi tuijottaen joen virtaussuuntaan. Alice pinnisti kuuloaan ja vilkaisi Leonoraa. Tasavälein kuului tömähdyksiä. Vielä selvemmin erottuivat ihmisten kauhunhuudot. Leonora tuijotti edelleen eteensä, silmät suurina kauhusta. Alicen vilkaistessa samaan suuntaan tyttö alkoi täristä. Talojen välissä, kattojen tasalla vilahteli jättimäinen, tumma hiuspehko.

Alice oli istunut jo hetken yksinään ruohokummulla kun viimein Leonora ryntäsi paikalle. ”Missä sää oikeen viivyit?” Alice kysyi Leonoran rojahtaessa hänen viereensä. ”Pixis oli täällä käymässä. Ja piti käyttää tilaisuus hyväkseen”, Leonora naureskeli huohottaen. Alice säpsähti. ”Miten niin ”piti käyttää tilaisuus hyväkseen”?” Leonora kaivoi vastaukseksi laukustaan hopeisen taskumatin, jossa oli Garrisonin logo kyljessä. Alice kalpeni. ”Ei kai..”
”Kyllä vain!”
”Mutta eikö... tuota.. Mitä Pixis siihen..?”
Leonora naurahti Alicen änkytykselle. ”Ei kukaan mua nähny. Pixis oli jättänyt sen takkinsa taskuun ja takkinsa yhelle penkille. Ei me jäädä kiinni, se on kuulemma yötä täällä nii mä ehin täyttää tän uudelleen ja viedä takas ennen ku se lähtee”, Leonora selvitti ja kirsi korkin auki. ”Mut eiks me olla hiukan liian nuoria..” Alice protestoi. Leonora nosti taskumatin nenänsä alle, mutta vetäisi sen heti pois. ”Hyi kun tää haisee”, hän sanoi näyttäen kieltään. ”Ja pitäähän sitä ny kahden ja puolen vuoden armeijakoulutuksessaoloo jollai juhlistaa, vai mitä?” Leonora kysyi ja otti taskumatista pienen kulauksen. Sen tehtyään hän köhi ja irvisteli, mutta sai litkun alas kurkustaan. ”Sun vuoro”, Leonora sanoi ja tökkäsi putelin Alicen käteen. ”Emmää..” Alice yritti, mutta Leonora heilautti kättään. ”Anna mennä”, Leonora sanoi katsoen Alicea tiukasti silmiin. Alice yritti vastata katseeseen, mutta antoi lopulta periksi ja nosti taskumatin huulilleen.

”Titaaneja!” Leonora huusi pakokauhun alkaessa tykyttää korvien välissä. Hän tarttui paikalleen jähmettynyttä Alicea kädestä ja repi mukaansa joen titaanivapaalle puolelle. ”Me oltiin nii lähellä päästä asuu kauas titaaneista..” Alice sopersi Leonoran raahatessa häntä eteenpäin. ”Miten.. miksi.. milloin..?” Leonora änkytti vilkuillessaan ympärilleen. Päästyään suhteellisen kauas titaanien askelten töminästä ja ihmisten huudoista kaksikko pysähtyi nojaamaan polviinsa ja vetämään henkeä. ”Mitä.. me voidaan.. tehä? Eihän.. meillä.. oo.. edes.. 3Dmg:tä..” Alice huohotti. Leonora suoristi selkänsä ja vilkaisi eteenpäin lähes tyhjälle kadulle. ”Juostaan.. kuninkaanlinnaan. Siellä.. siellä me ollaan turvassa niiltä.. titaaneilta”, hän sanoi ja nappasi jälleen Alicea käsivarresta. Alice sai tällä kertaa jalkansa toimimaan paremmin ja lähti juoksemaan Leonoran kanssa niin lujaa kuin jaloistaan pääsi.

Leonora asetti korkin takaisin taskumatin suulle ja nuolaisi huuliaan. ”Mulla meni tunto jo kielestä. Miten vahvoi aineita Pixis oikein vetää?” hän ihmetteli hieman sammaltaen. Alice istui rennon näköisenä käsiinsä nojaten ja huojutti itseään. ”Em..mm..mm..mä tiiä”, Alice mumisi silmät puoliummessa. ”Mä kuulin tosa... et joku puol vuotta sitten.. jotku vastavalmistuneet Training Corpsit joutu tappelee titaaneja vastaan.. ilman et ne sai ite valita”, Leonora kertoi käyden selälleen nurmikolle. Alicen mielenkiinto heräsi. ”Oikee...esti?”
”Joo.. silloin kun Wall Rosekin.. mienas kaatua..” Leonora sanoi. ”Mii...täs nii..iille si tapah..tu?” Alice kysyi. Kääntyessään katsomaan Leonora oli kuitenkin sammunut jo.

”Vielä parisataa metriä... Sitten ollaan turvassa..” Leonora huototti. Kaksikon vauhti oli hiipunut jo hitaaseen hölkkään. Alice vilkaisi taakseen ja sai äkkiä pikajuoksijan vauhdin. Leonoran ohittaessaan hän tarrasi ystävänsä käsivarteen kaksin käsin kiinni ja repi mukaansa kapeaan talojen väliseen käytävään. Muutaman sekunnin päästä heidän ohitseen viiletti 10- metrinen titaani kädet typerästi takana ilmassa heiluen. Titaanin mentyä menojaan Leonora ja Alice astuivat takaisin kadulle ja ryntäsivät uudella puhdilla kuninkaanlinnaa kohti. Käännyttyään sen nurkan ympäri heidän edessään avautui suuri portti, jonka edessä parveili ihmisiä. ”Turvassa!” Leonora huokaisi. ”Hei! Te siellä!” kuului kuitenkin huuto kaksikon takaa. ”Mihin matka? Linnan pohjoispuoleisella muurilla tarvitaan lisää sotilaita!” vanhempi Military Policeen kuuluva mies huusi. ”Tuota.. meidät määrättiin tulee tähän portin luo..” Leonora yritti, mutta harmaahiuksinen mies vain tuhahti ja kääntyi. ”Seuratkaa!” hän määräsi ja lähti hökkäämään Leonoran ja Alicen tulosuuntaan. Leonora ja Alice vilkaisivat kauhuissaan toisiaan. ”Nyt!” mies karjui. Kaksikko lähti empien ja kuninkaanlinnan portteja vilkuillen miehen perään. ”Niin lähellä... ja kuitenkin niin kaukana”, Leonora huokaisi ja puristi Alicea olkapäästä. ”Pysytään vaan taka-alalla, niin eiköhän me selvitä.”